Pyysin eilen ihmisen, kaverin tänne. Ajattelin että voimme illalla katsoa elokuvan ja jos hän haluaa purkaa sydäntään, olen valmis kuuntelemaan.

Hänellä on sattunut elämässään asioita jotka ehkä saattavat painaa mieltä.

Hän tuli...odotin että hän pojastaan puhuu, mutta väärässäpä olin...hän puhui KOKO ILLAN yhteisestä ystävästämme, ja kuinka hän haluaisi mennä sinne ym...oli olo tosi hmm...kaivattu.

En tietenkään odottanut että puhuu J:stä jos sille ei tunnu, mutta en olisi koko iltaa jaksanut kuunnella pi:stakaan...heh onneksi oli puhelin..

 

Eilen...Koko ilta ja yö meni aurinkoni kanssa jutellessa..ja taas aivan kaikesta. Lapsista, aikuisista, elämästä...Ja taas nousi kysymys, miksi emme tavanneet aiemmin...miksi miksi miksi...

Ollaan oltu nyt neljä päivää erottamattomat...jatkuvaa viesteilyä..jatkuvaa hymyä.

Tänään hänen perhe tuli kotiin taas, viikonlopun vietosta, ja se puhelimen hiljaisuus hätkähdytti. En uskonut omaa oloani, pahaa oloani. En kuvitellut tunteitani tällaisiksi, näin voimakkaiksi.

Juuri ystävälleni sanoin että olipas romahdus maanpinnalle...heh..

Eilen kesästä puhuttiin...suunnittelin viikon "lomaa"...vain minä ja auto, unelmat ja tie...ystävät...hän kertoi haaveilevansa samasta asiasta, ja samaan hengenvetoon sanoi ettei se hänen kohdallaan tule kuitenkaan onnistumaan...

Meni hetki ennen kuin muistin...hänestä tulee isä jälleen kesällä...

Minulla ei ole oikeutta tuntea ikävää, pahaa oloa tai muutakaan.

Kuinkahan moneen kertaan olen jo suunnitellut wamlin lopettamista ja aurinkoni numeron hävittämistä...vielä kun saisin tehtyä sen...