Tänään tuli käytyä Valkeakoskella..heti aamusta lähdettiin P:n kanssa ajamaan, kun pojat oli viety hoitoon.

Sen rekka piti hakee...

Ahdistuksen määrää on vaikeaa sanoin kuvata, pelkoa että kokonaan erilleen kasvetaan. Mutta toisaalta niin helpottavaa taas tietää, ettei se ole koko ajan kotona.

Tiedän...en ole "tyypillinen" nainen. En voisi kuvitellakkaan nauttivani siitä, että mies olisi joka ilta tiettyyn aikaan mennessä kotona. Eih...se ei ole minua. Tarvitsen omaa tilaa, omaa rauhaa. Haluan että koti pyörii minun tahdissani, kun suurimman osan aikaa kotona olen. Tarvitsen oman rytmin...

Arvostan miehessä rehellisyyttä, suorasanaisuutta ja rohkeutta. Noh..ei kai se kaks kolmesta ihan paha ole...

On ollut taasen uni vaikeuksia. Koskaan aiemmin ei näin pahana ole unen puute ollutkaan. Hyvin tänään huomasin, kun paleltaa ja vapisuttaa koko ajan. Lihakset nytkähtelee ja ajatukset eivät pysy kasassa.

Nukkuisin...nukkuisin niin mielelläni, kun vaan se uni löytäisi minut piilostani.

Eilen ensimmäisen kerran säikähdin kunnolla, aurinkoni sanoi jotain todella odottamatonta, ja menin ihan häkellyksiin. En osannut vastata, ja hän jo kysyikin, ylittikö tahtomattaan sen pienen rajan. Ei, ei hän sitä tehnyt. Säikähdin itseäni. Säikähdin sitä pientä tunnetta vatsanpohjassa..

Pelottavaa...

Valkeakoskelta kotiin päin tullessani, pyörähdin ystäväni luona. Sinne kun menee, tuntee itsensä tervetulleeksi. Lapset pyörivät ympärillä ja kahvia löytyy aina =)

Oli kiva pysähtyä, puhua ja kuunnella...tyhjentää päätä ja ajatuksia. Ajatella jotain ihan muuta...ajatella yleensäkin jotain..

Ikävä kyllä se oli pika vierailu. Toisella kertaa, paremmalla ajalla...